Historialla soditaan eri puolilla maailmaa

Historia mielletään usein pehmeäksi tieteenalaksi. Menneisyyden tulkintoja on kuitenkin käytetty ja käytetään edelleen historiapolitiikan välineinä, joiden avulla tuotetaan toivottua kuvaa menneisyydestä.

Venäjän presidentti Vladimir Putinin vuonna 2013 käynnistämä hanke pyrki kansallisten saavutusten ympärille rakennettavan, kaikille Venäjän koululaisille yhteisen historian oppikirjan tekemiseen. Putinin pyrkimys ei ole ainoa laatuaan, sillä historiaa on käytetty politiikan välineenä 1800-luvulta lähtien.

Kansallisia suuria kertomuksia on painotettu niin Margaret Thatcherin Isossa-Britanniassa kuin Nicolas Sarkozyn Ranskassa. Erilaisten historiakäsitysten välillä on käyty myös sotia, joissa kohteena ovat olleet ennen kaikkea koulujen opetussuunnitelmat.

Historiasodilta ei ole vältytty Suomessakaan, vaikka keskustelu on ollut monia muita maita maltillisempaa.

”Suomessa historiasodat ovat useimmiten rajoittuneet historian tiedeyhteisöön tai historianopettajien keskuuteen. Tiedeyhteisö on kiistellyt muun muassa Suomen sisällissodan syistä ja syyllisyyksistä sekä Suomen ja Saksan suhteista toisessa maailmansodassa”, valottaa emerita professori Sirkka Ahonen Helsingin yliopistosta.

Oppikirjasotiakin on käyty säännöllisin väliajoin. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla suomalaiset kiistelivät 1930-luvulla ruotsalaisten kanssa Suomen asemasta Ruotsin vallan aikana. 1980-luvulla niin oppikirjojen tekijät kuin media tarttuivat kysymykseen oppikirjojen suomettuneisuudesta.

Ahosen mukaan selitys historiasotiin löytyy siitä, että yhteisön identiteetti riippuu jatkuvuuksista eli historiasta. Tälläkin hetkellä historiasotia käydään muun muassa Espanjan tasavaltalais- ja falangitaustaisten sekä Irlannin katolilaisten ja protestanttien välillä.

Moniäänisyys opetuksessa vahvistumassa

Niin kutsuttu ”uusi historia” alkoi 1980-luvulla purkaa historianopetuksen rakentumista kansallisten myyttien varaan. Tilalle tulivat kriittisen ja moniperspektiivisen ajattelun opettaminen, mikä ei ole kaikkia miellyttänyt. Kaipuu kansallisiin kaanoneihin on näkynyt eri puolilla maailmaa kuten Australiassa ja entisen Jugoslavian maissa.

Suomalaisissa oppikirjoissa miehisen historian valtavirrasta poikkeavat ryhmät, kuten saamelaiset ja naiset, ovat saaneet koko ajan näkyvämmän roolin 1970-luvulta lähtien. Silti vuoden 2015 alussa Helsingin Sanomat uutisoi historian oppikirjoissa vallitsevasta miesten hegemoniasta.

Ahosen mukaan vuonna 2016 voimaan tulevassa uudessa opetussuunnitelmassa opetustavoitteet painottavat kuitenkin entistä voimakkaammin kriittistä ja moniperspektiivistä historiallista ajattelua sisällöllisesti yhdenmukaisen kaanonin sijasta. Tämä näkynee vähitellen myös oppikirjojen sisällöissä. Marginaalisia ääniä voidaankin jatkossa nostaa esiin käyttämällä oppikirjoissa ristiriitaisia lähteitä ja historioitsijoiden niistä esittämiä vaihtoehtoisia tulkintoja.

Sirkka Ahosen artikkeli historiapolitiikasta julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2015. Lehdessä käsitellään myös muun muassa saamelaisten koulutushistorian tutkimusta ja Belgian Kongon hirmuhallinnon 1900-luvun alun Isossa-Britanniassa herättämää moraalista närkästystä.

Heidi Kurvinen