Digitaaliset tutkimusmenetelmät koettelevat historiantutkijoiden mukavuusvyöhykkeitä

Digitaaliset ihmistieteet on käsite, johon törmää akateemisessa maailmassa nykyään toistuvasti. Mistä ilmiössä on kyse?

Tietokoneavusteisia menetelmiä on hyödynnetty ihmistieteissä 1970-luvulta lähtien, mutta käsitepari digitaaliset ihmistieteet löi itsensä läpi vasta 2000-luvulla. Taustalla on yhteiskunnan yleinen digitalisoitumiskehitys. Voimakkaasti lisääntyneet digitaaliset aineistot ovat alkaneet kiinnostaa myös ihmistieteilijöitä.

Käsiteparin sisällöstä kuitenkin kiistellään.

”Itse promoan kansainvälisessä tutkijayhteisössä laajasti käytettyä määritelmää, jonka mukaan digitaalisilla ihmistieteillä tarkoitetaan tietojenkäsittelytieteiden piirissä kehiteltyjen menetelmien ja välineiden hyödyntämistä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”, kommentoi dosentti Kimmo Elo Turun yliopistosta.

Sen sijaan Suomen Akatemian taannoisessa haussa digitaaliset ihmistieteet määriteltiin käsitteeksi, jolla ”viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa.”

Elon mukaan digitaalisuus ja digitaalinen tutkimus eivät ole kuitenkaan sama asia. Ensimmäinen viittaa digitaalisuuden/digitalisaation yhteiskunnassa tuottamien ilmiöiden tutkimukseen, jolloin itse tutkimusta tehdään perinteisillä menetelmillä. Sen sijaan digitaalinen tutkimus tarkoittaa nimenomaan tutkimusta, jossa hyödynnetään tietokoneavusteisia välineitä ja menetelmiä.

Leikkaukset hidastavat kehitystä

Kimmo Eloa tietotekniikka on kiinnostanut aina ja hän on hyödyntänyt erilaisia tietoteknisiä apuvälineitä tutkimuksessaan jo ennen varsinaisen digibuumin alkua. Vielä kehittymässä olevan tutkimushaaran mahdollisuudet Elo näkeekin moninaisina.

”Tärkein anti on mahdollisuus tutkia todella suuria aineistoja aivan uusin menetelmin, joiden kautta voidaan esimerkiksi löytää uusia yhteyksiä eri aineistojen välillä. Suurin potentiaali liittyy mahdollisuuteen ylittää lähiluennan rajoitukset, kun aineistoja voidaan ensin louhia jatkotutkimuksen kannalta relevanttien aspektien hahmottamiseksi.”

Historiantutkimuksen piirissä digitaalisiin menetelmiin on suhtauduttu vielä varsin varautuneesti, vaikka ensimmäisiä avauksia onkin jo tehty. Tutkimushaaran kehityksen yhtenä ongelmana Elo pitää kuitenkin sitä, ettei digitaalisia menetelmiä huomioida tarpeeksi nykyisessä menetelmäopetuksessa.

Myös koulutukseen kohdistuneet leikkaukset uhkaavat viedä pohjan juhlapuheissa hehkutetulta ihmistieteiden digitalisoitumiselta. Uusien menetelmien oppiminen ja opettaminen edellyttäisi nimittäin panostusta niin opetukseen, tutkimukseen kuin henkilöstöönkin.

Poikkitieteellistä joukkueurheilua

Digitaalisten tutkimusmenetelmien hyödyntämisestä kiinnostunut joutuu nykytilanteessa lähtemään liikkeelle oman innostuksensa varassa. Elo ohjeistaa luomaan ensin yleiskuvan tutkimuskentästä ja miettimään, miten digimenetelmät sopivat omiin tutkimusintresseihin. Lisäksi on syytä pohtia, riittävätkö omat tietotekniset valmiudet menetelmien hyödyntämiseen tai olisiko puutteellista osaamista mahdollista paikata tieteidenvälisellä yhteistyöllä. Tämän kartoituksen jälkeen tulee perehtyä digitutkimuksen välineisiin ja ottaa ne hyvin haltuun.

”Ei tässä ole mitään oikotietä. Monissa kohdin vaaditaan halua ja kykyä astua ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä ja perehtymistä täysin uuden tieteenalan kysymyksiin. Kyse on oikeasti myös oman tutkimuksen uudelleen suuntaamisesta, joten on hyvä orientoitua siihen, että tulosten saaminen voi kestää pitkäänkin.”

Mitä vaativampia digitaalisia työkaluja haluaa käyttää, sitä syvemmälle tietotekniikan perusteisiin myös historiantutkijan on syvennyttävä. Samanaikaisesti digitaaliset tutkimusmenetelmät ovat omiaan lisäämään tieteidenvälistä yhteistyötä.

”Itse korostan digitaalisia ihmistieteitä poikkitieteellisenä joukkueurheiluna, jossa eri tieteenaloja edustavat ihmiset hallitsevat oman alansa, kykenevät yhteistyössä ’lyömään viisaat päänsä yhteen’ ja siten yhdistämään osaamistaan. Vaikka osaan ohjelmoida ja olen kiinnostunut siitä, teen yhteistyötä tietojenkäsittelytieteilijöiden kanssa, koska heillä on valmiina paljon sellaista, jonka muuten joutuisin tekemään alusta saakka itse”, Elo huomauttaa.

On myös hyvä muistaa, ettei kyse ole mistään nollasummapelistä. Digimenetelmät mahdollistavat uusien kysymysten esittämisen ja aineistojen uudenlaisen hyödyntämisen, mutta perinteisemmälläkin historiantutkimuksella on jatkossa oma paikkansa. Digitutkimus ei olekaan itsetarkoitus.

”Menetelmä on vain väline saada aineistosta ulos kysymyksenasettelun kannalta olennaista tietoa. Loppuviimeksi kysymyksenasettelu ohjaa menetelmän valintaa digitaaliseen tai ei digitaaliseen suuntaan, mutta myös näiden yhdistelmään”, Elo kiteyttää.

Kimmo Elon ja Olli Kleemolan artikkeli digitaalisten analyysimenetelmien käytöstä historiantutkimuksessa julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4/2015. Ensi viikolla ulos tulevasta numerosta voi lukea myös esimerkiksi tuberkuloosin torjunnan historiasta Suomessa ja naisten työstä Pehr Hilleströmin (1732–1816) maalauksissa.

Heidi Kurvinen